“Olen herännyt ympäristöasioihin hiljalleen. Enää en lennä yksityiskoneella ympäriinsä.”

Satuinpa tässä loppukokeiden keskellä lueskelemaan MeNaiset-lehteä, joka on yleensä kilpasiskoihinsa verrattuna melkeinpä asiallinen julkaisu (en ole erityisen mieltynyt naistenlehtiin). Tällä kertaa lehden pääjuttu kuitenkin sai minut provosoitumaan.

Vastikään formulakuskimiehestään eronnut, kannessa hymyilevä “ekoäiti” Erja Häkkinen kertoo jutussa hiljalleen heränneestä ympäristöomatunnostaan ja tulevasta tv-työstään ilmastonmuutosta käsittelevässä ohjelmassa:

Kokoontuessaan yhteen ensimmäistä kertaa tiimiläiset kuulivat professori Atte Korholan luennon ilmastonmuutoksesta ja päätyivät pohtimaan, kuinka he itse ottavat ympäristöasiat huomioon arjessaan.

-Omatunto kolkutti ihan jokaisella. Itse teen arjessa pieniä tekoja: lajittelen jätteitä, sammuttelen sähkölaitteita, käytän kangaskassia muovikassin sijaan. Suurimpina synteinäni pidan lentämistä ja isoa maasturiautoa, jonka nyt tosin olen vaihtanut pienempään. En myöskään enää lennä yksityiskoneella paikasta toiseen, Erja luettelee. –

- Totta kai jokainen vanhempi miettii, millainen tulevaisuus lapsia odottaa. Ilmastonmuutoksesta on puhuttu ainakin kaksikymmentä vuotta. Aluksi ajattelin, että aiheen nostaminen oli jonkin pienen ryhmän keino hakea huomiota. –

Kun Erja oli hiljattain lasten kanssa Davosissa laskettelemassa, Hugo oli huokaissut ja kysynyt, milloin perhe menisi taas mökille. Hänellä kuulemma “oli ikävä niitä puita”.

- Minusta oli jännää, ettei pieni poika ikävöinyt mönkijäänsä vaan puita.

No niin, Erja. On toki hienoa, että käytät kangaskassia, lajittelet jätteitä, sammuttelet sähkölaitteita ja olet viimein herännyt ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Yksityiskoneella lentämisestä luopuminen ei kuitenkaan varsinaisesti kuulu “arjen pieniin tekoihin” - se ei varsinaisesti kosketa meitä tavallisempia tallaajia, ja tiheän lentelyn rinnalla kangaskassin käyttäminen on laiha lohtu. Maasturiauton vaihtaminen pienempään on tietysti edistystä…

Yritän ilmaista tämän tuomitsematta Erjan pyrkimyksiä puhtaampaa ympäristöä kohti: mitä ympäristöystävälliseen elämiseen tulee, runsas lentäminen ja maasturiautolla ajaminen tosiaan ovat lihansyönnin ohella suurimpia syntejä. Tulevaisuudessa Erja perheineen voisi puhdistaa omatuntonsa esimerkiksi siirtymällä edes jossain määrin käyttämään julkista liikennettä yksityisautoilun sijaan, välttämällä lentokoneita sekä vähentämällä lihansyöntiä. Olisi kenties hyödyllistä hankkia myös lapsille vähemmän saastuttavaan elämäntapaan kannustavia leluja monkijöiden sijaan.

Lisäksi toivoisin, että Nelonen valitsisi jatkossa ilmastonmuutosohjelmiensa juontajiksi hieman ympäristösuuntautuneempia ja valveutuneempia ihmisiä. Tai edes sitä, etteivät lehdet väittäisi Häkkisten ökyelämäntyyliä ekoystävälliseksi.

Dokkarin jälkeen

Hei, tässä epätavallisen lyhyt postaus: katsokaahan video täältä. Huh. En mainosta tällaisia usein, mutta nyt on syytä.

Autot on tiellä, Pajunen!

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen haluaa lisää autoja keskustaan, kertoo Hesari. Pajusen perustelut ovat mielenkiintoisia: autoilevat ihmiset käyttävät paljon rahaa ja keskusta on autioitumassa. Mielenkiintoinen on myös seurue, jonka kanssa Pajunen kannanottonsa tekee. Minusta on äärimmäisen huolestuttavaa, että kaupunginjohtaja esittää mielipiteensä yhdessä keskustan yritysjohtajien kanssa. Asiat menevät nopeasti pieleen, kun liikemaailma alkaa osallistua julkiseen päätöksentekoon - silloin nimittäin puhuu raha, kuten artikkelista huomataan. Autoilijoiden mahdollinen korkeampi kulutuskyky ei missään nimessä saa mennä ympäristönäkökulman edelle.

Hulluimmalta tuntuu Stockmannin varatoimitusjohtaja Heikki Väänäsen kommentti: “Joukkoliikenteen eteen on jo tehty paljon: metro, raitiovaunut ja bussilinjat toimivat. Nyt on yksityisautoilun vuoro.” Ei se noin mene! Ensinnäkin Helsingin joukkoliikenteessä olisi tietojeni mukaan vaikka millä mitalla parantamista: metroverkostoa olisi laajennettava, yöbussit eivät kulje niin kuin pitäisi eikä kaikkialle edelleenkään pääse julkisilla. Toiseksi yksityisautoilun vuoron ei pidä tulla missään vaiheessa. Meillä ei ole varaa saastuttaa enää yhtään enempää! Julkisen liikenteen tukeminen ei todellakaan tarkoita sitä, että sen nojalla saa seuraavaksi tuhlata yksityisautoilun helpottamiseen. Julkista liikennettä on tuettava niin, että yksityisautoilua tarvitaan mahdollisimman vähän ja aina vain vähemmän. Kaupunkien keskustoissa se on äärimmäisen helppoa. Siksi tuntuu aivan käsittämättömältä, että Suomen suurimman kaupungin johtaja haluaa tieten tahtoen tuhota joukkoliikenteen kehityksen. Tällaisia päätöksiä ei voi tehdä lyhytnäköisesti rahavirtoja ajatellen, sillä se on ympäristön kannalta täysin kestämätöntä.

Kuka tahansa Helsingin keskustassa lähes milloin tahansa käynyt voi helposti todeta, että se on kaikkea muuta kuin autio. Pajunen on oikeassa siinä, että amerikkalaistyyliseksi satelliittikaupungiksi muuttuminen olisi erittäin huolestuttavaa - mutta ongelmaa ratkotaankin nyt ihan väärästä päästä. Kun kaavoitus (josta siis päätetään kunnallistasolla) suosii automarkettien ja kauppakeskusten rakentamista, kierre on valmis. Nyt tilannetta oltaisiin viemässä entistäkin huonompaan suuntaan, kun todellisuudessa syyt vääräntyyppiseen kehitykseen löytyvät aiemmasta yksityisautoilun tukemisesta. On ylipäätään ehdottoman vaarallista harrastaa kaavoituspolitiikkaa, joka johtaa siihen, ettei kauppaan pääse kuin autolla.

Pajusen ja yrittäjäkaverien hotelli Kämpin Peilisalissa (hyvin mainittu toimittajalta!) toivoma keskustatunneli kuulostaa niinikään täydeltä hulluudelta. 500 miljoonan sijoitusta perustelemaan vedetään tietysti tuttu työllisyyskortti. Suomessa tuntuu olevan lupa aloittaa vaikka miten idioottimaisia hankkeita, jos niiden avulla vain voidaan työllistää joku. No, voin kertoa, etteivät pienet työllisyysvaikutukset tunnu missään, kun ympäristö on pilattu elinkelvottomaksi. Voin kertoa senkin, että ihmisiä on mahdollista työllistää myös ympäristöystävällisiin hankkeisiin.

Ouluun suunniteltua - ja isosta vastustuksesta huolimatta ilmeisesti toteutuvaa - kallioparkkia on perusteltu samoilla ja yhtä typerillä argumenteilla. Uskomattomin on tiettyjen kunnallispoliitikkojen väläyttelemä “autoton keskusta” - autottoman keskustan tulee viitata julkisten kulkuneuvojen käyttöön, ei autojen piilottamiseen maan alle!

Jäähyväiset aseille

Tänään on Arndt Pekurisen syntymäpäivä. Sen kunniaksi on julkaistu tutkimus, jonka mukaan suomalaisilla on kolmanneksi eniten käsiaseita maailmassa. Tilaston ykkösenä keimailee luonnollisesti USA, jossa turvallisuuden varmistaa 90 asetta 100 asukasta kohti. Metsästyksellä on osansa tulokseen, mutta siitä huolimatta Suomen sijoitus kuulostaa huolestuttavalta. (Hesari näköjään puhuu ampuma-aseista, Yle käsiaseista - liekö sanoilla sen kummempaa eroa.) Väittäkää vainoharhaiseksi, mutta asenteiden tutkittu amerikkalaistuminen ja mittavat asevarastot eivät kuulosta hyvältä yhdistelmältä - huolissaan on myös poliisi.

“Karkeasti ottaen maailmassa on yksi ampuma-ase joka seitsemättä ihmistä kohden. Jos Yhdysvallat jätetään pois laskuista, määrä laskisi yhteen aseeseen joka kymmenettä ihmistä kohden”, raportissa todetaan.

Kehotan tutustumaan esimerkiksi seuraaviin järjestöihin:

- Aseistakieltäytyjäliitto
- Suomen rauhanpuolustajat
- Sadankomitea

Itämeri, rauhan meri

Itämerellä ei vanhasta työväenlaulusta huolimatta ole tätä nykyä kovin rauhalliset oltavat. Uutisoinnin määrästä päätellen tiedotusvälineissäkin on herätty sen äärimmäisen huolestuttavaan tilanteeseen. Ja ikäviä uutisia ovatkin olleet: esimerkiksi Yle kertoo, että WWF:n mukaan kuudesosa merestä on jo täysin kuolleessa tilassa ja että jälleen on löydetty uusi myrkyllinen sinileväsuku. (Ärsyttää muuten, ettei Hesarin nettisivuilta löydy erikseen ympäristöosiota. Pisteet siis Ylen uutispalvelulle.) Surullista, miten kurjaksi lähimeren kunnon on annettu päästä. Vasemmistoliiton puoluehallituksen kannanoton mukaisesti toimiin on todella ryhdyttävä välittömästi, jos Itämeri vielä halutaan pelastaa.

Surullista on sekin, ettei edes ympäristöpuolueeksi ymmärretyn Vihreitten hallitusvastuu tunnu tuottavan minkäänlaisia tuloksia luonnonsuojelun saralla. Päinvastoin; vastikään kerrottiin, että ympäristöjärjestön tukia tullaan laskemaan huomattavasti, mistä esimerkiksi Mirka Muukkonen ja Silla Kakkola ehtivätkin jo blogata. Tällaisilla linjapäätöksillä on pitkällä tähtäimellä melkoiset seuraukset. Hyvinvoivan luonnon turvaamisen sijaan sinilevähallitus (miten osuva nimi!) kaavailee lisäydinvoiman rakentamista ja muita kerrassaan kestämättömiä ratkaisuja. Se kai on nyt sitten sitä ilmastonmuutoksen torjuntaa. Hieno homma.

Vihreiden poliittinen uskottavuus alkaa olla ennen pitkää nollassa. Minun kunnioitukseni Vihreitä kohtaan on jo pitkään ollut vähäistä mm. puolueen harjoittaman kunnallispolitiikan takia - ympäristöarvoilla on pyyhitty lattiaa monet kerrat. Jospa se nyt alkaisi näkyä suurelle yleisöllekin. Sääli, ettei eduskunnasta löydy Vasemmistoliiton lisäksi ainuttakaan ympäristökysymyksiä tosissaan ottavaa puoluetta.

EDIT: Blogilista ilmeisesti ilmoitti jonkin aikaa jatkuvasti tämän blogin päivittyneen, vaikka uusia postauksia ei ollut. Ongelma on nyt toivon mukaan korjattu ja blogilistan tiedotuksiin voi taas luottaa.

EDIT 2: Valtiovarainministeriöstä vahvistetaan, että painotuksissa lähtökohtana on ollut pääsääntöisesti verokertymän kartuttaminen, eivät niinkään ympäristönäkökulmat, kertoo Yle. Energiaverotuksen korottaminen on toki sinänsä ihan positiivinen asia, mutta olisiko tätäkin voinut miettiä vähän tarkemmin? Dieselin (jota julkinen liikenne käyttää) hinta nousee kohtuuttomasti bensaan verrattuna. Tällaisellako rahoitetaan suurituloisten veroale? Olisi myös aina muistettava, että ympäristöverotuksen on ennen kaikkea tarkoitus tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sen varaan ei voi rakentaa esimerkiksi julkisia palveluja. Ne tulee turvata progressiivisella tulo- ja pääomaverotuksella.

Bush <3 Brown, Clinton vs. Obama

Presidenttikisaa on käyty Yhdysvalloissa jo pitkään täyttä päätä, vaikka valintaan on aikaa reilu vuosi. Republikaani- ja demokraattiehdokasehdokkaat ottavat toisistaan mittaa keräämällä palstamillimetrejä, julkkistukijoita ja tietysti jenkkityylin vaaleissa sitä kaikista tärkeintä: rahaa. Sivistynyt maailma pidättää hengitystä ja rukoilee, että äänestäjät eivät tee jälleen uutta kohtalokasta virhettä.

USA:lla ei rullaa erityisen hyvin. The Wall Street Journalin mukaan sen oma valtiovarainministeri kertoi maanantaina, että maan talous on vaarassa romahtaa lokakuun alussa, ellei valtiovelan rajaa vaihteeksi nosteta - summahan tällä hetkellä vaivaiset 8965 miljardia dollaria. Tehokas pelottelu johtanee lakimuutokseen. Irakin sota on ollut jenkeille - aseteollisuutta lukuun ottamatta - monella tapaa kaikkea muuta kuin tuottoisa veto. Yhdeksi vaalien kuumimmista kysymyksistä se nousee ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, jonka uusi pääministeri pääsi muutama päivä sitten maansa sydänystävän George W. Bushin golfauton kyytiin. Valtioiden välisen suhteen odotetaan muuttuvan ainakin pari astetta kylmemmäksi, kun Yrjön sylikoira Blair on vihdoin päästänyt irti vallankahvasta. Heippoja Britannialla ei tietenkään ole varaa sanoa, mutta joukkojen vetämistä pois Irakista voi pikkuhiljaa alkaa odotella. Tilanne on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä media analysoi ja tulkitsee johtajien jokaista sanaa ja elettä niin tarkkaan kuin mahdollista, samalla kun Brown kiertelee ja kaartelee asioiden ytimiä parhaansa mukaan. Irakissa “hoidetaan velvollisuudet”, terrorismi “ei ole aate vaan rikos ihmisyyttä vastaan”, sitä vastaan käytävä taistelu on “sukupolven mittainen” ja al-Qaida-terroristit ovat “uhka myös Irakissa”. Aha. Bushin lausunnot taas ovat tarkoituksellisen läpinäkyviä. Hän kutsuu Brownia isällisen lämpimästi etunimellä ja on varma siitä, että tuo “humoristinen skotti” ymmärtää, “millainen katastrofi Irakissa epäonnistuminen olisi”.

Ah-niin-ympäristötietoinen Brown korostaa keskustelun koskeneen erityisesti ilmastonmuutosta ja siihen puuttumista. Ilmeisesti kätevä ratkaisu on jo löydetty, sillä vapauden ihmemaassa on suunnitteilla mittavaa ydinvoiman lisärakentamista. Mitä tuohon nyt sanoisi? Kunpa tulevalla presidentillä olisi järkeä katsoa edes vähän nenäänsä pidemmälle.

Ja kunpa presidentiksi valittaisiin viimein demokraatti. Se näyttää onneksi kohtalaisen todennäköiseltä - joskaan Jenkkilän suhteen gallupeihin tai mutu-tuntumaan ei ole juuri luottamista. Sen osoittivat edellisetkin vaalit. Tällä kertaa republikaaneilta puuttuu selkeä ykkösehdokas, vaikka (tai koska) listalla on monta tunnettua nimeä. Äänestäjiin voisi vedota vaikkapa menneisyys tv-tähtenä (Fred Thompson) tai pitkä ura valtakunnan- ja paikallispolitiikassa (Rudy Giuliani ja John McCain). Konservatiivista kansanosaa kiinnostaa varmasti myös esimerkiksi viimeksi mainitun sotaveteraanius.

Demokraattien pääehdokkuudesta taistelevat lähinnä Hillary “Billin vaimo” Clinton ja Barack “musta mies” Obama, joista selkeää johtoasemaa pitää hallussaan ensin mainittu, mikä on hieman sääli. Clintonilla on kuitenkin The Wall Street Journalin uusimpien tietojen mukaan takanaan yli 20 prosentin tukijaenemmistö ja suurempi vaalikassa, mikä vaikuttaa kohtalokkaalta tässä vaiheessa kisaa.

Arvostettu WSJ myytiin muuten juuri Rupert Murdochille, mikä tietää mediakeisarille lisää sananvaltaa tulevissa vaaleissa. Aiemminhan Murdoch on ollut kiistellysti mukana junailemassa esimerkiksi Britannian Labourin vuoden 1997 vaalivoittoa.

Huonoja ympäristöuutisia

Oletteko huomanneet, miten paljon ympäristöön liittyviä isoja ongelmia Euroopassa on juuri tällä hetkellä? Kaikki uutiset tuntuvat kertovan tulvista, poikkeuksellisista helteistä ja lisääntyneistä leväkukinnoista. Yllättäen vain äärimmäisen harva tiedotustaho edes mainitsee uutisoinnissaan ilmastonmuutoksen, vaikka katastrofit aivan ilmiselvästi lisääntyvät ja pahenevat kesä kesältä ja vuosi vuodelta. Onkohan tämä taas sellainen asia, jossa median on oltava muka objektiivisuuden nimissä nimeämättä syitä ongelmiin, vaikka ilmastonmuutos on yleisesti tunnistettu selviö? Melko naurettavaa joka tapauksessa. Toivottavasti ihmiset osaavat olla sen verran kriittisiä, että huomaavat asioiden välisen yhteyden. Suomessa ollaan tämänkin suhteen jotenkin kauhean takapajuisia: ilmastonmuutoksesta ei uskalleta, osata tai ymmärretä puhua ÄÄNEEN.

Muutama ikävä esimerkki tältä päivältä (lähteinä Yle ja HS):

• Romaniaa piinaavat helteet jatkuvat
• Ilmaston lämpeneminen nopeinta Tiibetissä
• Vedenpinnat korkealla Suomessakin
• Suomalainen viljely kaukana ekologisesta
• Satoja evakuoitu tulvien tieltä Britanniassa + vesi nousi Oxfordin kaduille
• Unkarin helteissä kuollut jopa 500
• Euroopassa vaaralliset säät

Jotain “positiivista” sentään:

• Epävakainen sää hillitsi sinileviä

Missähän vaiheessa kriisiin ruvetaan suhtautumaan vakavasti?

Jonkin sortin feministi

Mirka Muukkonen pyysi minua kertomaan, minkä sortin feministi olen. Mirka oli löytänyt netistä (vieläpä Oulun yliopiston sivuilta, ihanaa!) hauskan feministioppaan, jonka avulla voi kätevästi lokeroida itsensä ja tasa-arvoaatteensa. Ah-niin-pinnallisen listauksen perusteella tunnistan olevani selkeästi ekofeministi, humanistifeministi ja hyvinvointivaltiofeministi; lisäksi olen ainakin jossain määrin kiintiö-, globaali-, queer- ja anarkofeministi. Kivaa! Tekisipä joku samanlaisen listan vaikkapa sosialismin alalajeista, t. nimim. Ismien ystävä -88.

Vakavasti puhuen tunnustan esimerkiksi radikaalifeminismiä, marxilaista feminismiä, postmodernia feminismiä, queerfeminismiä, ihan pienin varauksin ekofeminismiä ja vähän suuremmin varauksin anarkofeminismiä - lähinnä siksi, etten ole anarkisti. Eniten olen kiinnostunut tasa-arvon kannalta juuri kielestä, sukupuolirooleista ja heteronormatiivisuuden kyseenalaistamisesta.

Eikä siinä vielä kaikki! (Miksi minusta tuntuu, että blogini keskittyy vähän liikaa tasa-arvokysymyksiin?) Satuin eilen lukemaan oululaista ilmaisjakelulehti Forum24:ää, jonka mielipidepalstalta löytyi konservatiivi-pohjoispohjanmaalaisia arvoja upeasti edustava kirjoitus:

“Mikä nykyajan yhteiskunnassa on oikein vikana? Miehen toimimista perheenpäänä kampitetaan jatkuvasti ja näin luodaan järjestäytymätöntä rakennetta suomalaisperheisiin. Feministinen maailmankatsomus on osaltaan johtamassa siihen, että vääristyneet toimintamallit pääsevät vallalle. Kaiken hyvän päälle televisiosta tulee ohjelmia, joissa ylistetään näitä vääristymiä. Lapset imevät helposti saamansa informaation ja näin ollen muodostavat siitä osan omaa arvomaailmaansa. Toivottavasti vielä koittaa aika, jolloin arvostetaan selkeää ydinperhettä ja vankkumatonta moraalia!”

Kirjoittaja on muhoslainen kunnan- ja kirkkovaltuutettu, joten uskaltaisin arvioida hänen mielipiteensä olevan lievän uskonnollisesti värittynyt. Joka tapauksessa minua suututti, joten vastasin:

“Muhoksen kunnanvaltuutettu Sami-Henrik Niskanen kirjoittaa Forum24:ssa 19.7., että ”miehen toimimista perheenpäänä kampitetaan jatkuvasti”. Toisin kuin Niskanen, minä näen kehityksen erittäin positiivisena – on jo korkea aika huomata, ettei tietty sukupuoli takaa kenellekään ylivoimaisia lastenkasvatus- tai perheenjohtamistaitoja, sikäli kun perhe edes johtajaa tarvitsee. Kirjoituksensa loppukaneettina Niskanen esittää toiveen siitä, että koittaisi vielä ”aika, jolloin arvostetaan selkeää ydinperhettä ja vankkumatonta moraalia”. Mielestäni on vähintäänkin kyseenalaista vetää yhtäläisyysviivat moraalin ja ydinperheen tai perheenpäänä toimivan miehen välille. Moraalilla ei ole mitään tekemistä jonkin sukupuolen alistamisen kanssa. Naisilla ja miehillä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet kodin- ja lastenhoitoon ja päätösvaltaan kotona. Samoin kuin Niskanen on huolissaan perinteisen perhemallin romuttumisesta, minä olen huolissani lapsista, joiden kasvatus perustuu perinteisiin sukupuolirooleihin.

Niskanen paitsi korostaa miehen perusteetonta ylivaltaa, tuomitsee kaikki ydinperheestä poikkeavat perhemallit, kuten yksinhuoltaja-, uus- ja sateenkaariperheet. Lapsille tärkeintä on rakkaus ja läsnäolo, ei vanhemman tai vanhempien sukupuoli.

Haluaisin esittää kiitokseni ja onnitteluni Suomen ja maailman feministeille siitä, että patriarkaalisia valtarakenteita on onnistuttu kyseenalaistamaan näinkin paljon. Toivottavasti jatkossa suomalaisperheiden erilaiset rakenteet ja niiden kunnioittaminen ovat itsestäänselvyys.”

Tee työtä, jolla on tarkoitus

Tänä kesänä olen kovasti miettinyt, millaista työtä haluan tehdä jatkossa. En ole vielä onnistunut hankkiutumaan sellaisiin kesätöihin, jotka olisin kokenut oikeasti mielekkäiksi ja pitkällä tähtäimellä tarpeeksi kiinnostaviksi. (Tässä ei tietenkään ole mitään yllättävää - aika harva pääsee alle parikymppisenä tulevan, varsinkaan akateemisen, alansa töihin.) Ensimmäisen kriteerin täyttää eka kesätyöpaikka luomupuutarhassa, mutta se ei kuitenkaan ihan vastaa vaikkapa koulutustavoitteitani. Muita töitä olen tehnyt puhtaasti toimeentulon takia. Viime viikkoina olen kirkkaimmin tajunnut, ettei palkkapäivä riitä motivoimaan, jos itse homma on puuduttavaa, turhaa tai mikä pahinta: sotii omaa arvomaailmaa vastaan. Tittelin ei tarvitse olla YK:n pääsihteeri, mutta olisi hyvä, jos päivänsä (tai jotkin muut vuorokaudenajat) viettäisi hyödyllisesti, järkevästi ja mielellään niin, että pääsisi jollain tapaa toteuttamaan itseään.

Pidän politiikkaa huonona ja käytännössä katsoen mahdottomana uravalintana, mutta tahtoisin työni joko olevan itsessään jonkinlainen kannanotto tai mahdollistavan sellaisten tekemisen. En halua olla vain kapitalistisen koneen osanen - ehkä tähän liittyy hieman tekopyhä ajatus siitä, että pystyisi kaikella tekemisellään vaikuttamaan, kyseenalaistamaan, paljastamaan epäkohtia.

Juuri nyt tekisi mieli osoittaa, että Suomessa tuhlataan aivan mielettömät määrät rahaa ja resursseja todella turhiin yrityksiin ja laitoksiin. Starttirahoja ym. tukiaisia jaettassa olisi aiheellista tutkia, että onko yritystä ihan oikeasti mitään järkeä perustaa. Maailmassa kuljetellaan jo nyt pääomia, tavaroita ja ihmisiä paikasta toiseen toisinaan täysin tarpeettomasti. Erityisesti kahden jälkimmäisen liikkuminen aiheuttaa ison taakan ympäristölle - olisi fiksua tehdä liikkeet harkitusti ja perustellusti, ei pelkästään kivan pienen markkinaraon takia. Erityisesti välikäsiä luodaan jatkuvasti aivan liikaa. Sen sijaan, että höydyke tilattaisiin suoraan sen valmistajalta - joka parhaassa tapauksessa olisi saanut raaka-aineet läheltä -, sitä lennätetään ympäri maita ja mantuja välikädeltä toiselle. Loogisesti tuotteen hinnan olisi tällöin noustava, mutta käytännössä tilanne johtaa yleensä lähinnä pienempään korvaukseen tuottajalle - siis sille, joka on tehnyt kaikista kovimman työn.

Hyödyttömien yritysten perustamista selitetään usein sillä, että se luo työpaikkoja. Samalla argumentilla perustellaan myös monia muita ääliöasioita, esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamista tai metsien kohtuutonta hakkaamista. Tilanne on hieman absurdi: joillakin aloilla on huutava, jopa hengenvaarallinen pula työntekijöistä, kun taas toisille koulutetaan jatkuvalla syötöllä ylimääräistä työvoimaa. Ongelmaksi esitetään sitä, etteivät alityöllistetyt alat ole kannattavia tai tuottoisia. Tämä saattaa olla lyhyellä aikavälillä totta, mutta pitemmän päälle vaikkapa sairaanhoito on mitä tuottoisinta ja tietysti täysin välttämätöntä - se pitää yhteiskunnan rattaat kunnossa. Oikea ongelma lieneekin loputtoman talouskasvun ihannointi: nopeita voittoja toki syntyy, mutta haidat ohittavat nopeasti hyödyt, kun taloudellinen toiminta on harkitsematonta hutilointia ympäriinsä.

Kaksi haastetta

Ninnu ja Harri ovat haastaneet minut kertomaan 1) seitsemän asiaa itsestäni ja 2) mikä on blogini nimen tarina. Toivottavasti blogini ei lähde näiden myötä luisumaan epäpoliittiseen suuntaan… No, seitsemän paljastusta:

1. Pelkään eniten (ainakin heti läheisten kuoleman yms. jälkeen) maailmassa vapauden menettämistä. En pelkästään konkreettisesti vangituksi tulemista, vaan mitä tahansa tilannetta, jossa kadotan vapauden päättää omista asioistani. Siksi vihaan erityisen paljon esimerkiksi sairastamista - puolikuntoisuus vie minulta mahdollisuuden mennä ja tulla miten haluan. Kipeänä yritän aina selitellä itselleni, että “oikeastaan haluankin olla kotona ihan rauhassa”. Tässä kohtaa voisi tietysti käydä monta enemmän tai vähemmän hedelmällistä keskustelua siitä, mitä vapaus on, mikäli sitä nyt ylipäätään on olemassa.

2. En ole kovin kärsivällinen ja kyllästyn helposti. Olen esimerkiksi kokeillut kymmeniä erilaisia harrastuksia (jooga, kuntosali, baletti, moderni tanssi, pianon- ja kitaransoitto, kuvataide, teatteri ja niin edelleen), mutta jaksanut vain harvoja niistä muutamaa kuukautta pidempään. Erityisen tylsinä pidän helppoja asioita. Elämä on pitkästyttävää ilman haasteita.

3. Lapsena inhosin makeaa, erityisesti suklaata. Päiväkotiin minulle ostettiin viiliä, kun muut söivät jäätelöä. Kartan edelleen ällömakeita ruokia, kuten hattaraa, mutta ongelmat suklaan ja jäätelön kanssa ovat kadonneet…

4. Lempivärini ovat musta ja punainen, kuten äidinisällänikin aikoinaan. Olen ilmeisesti muutenkin perinyt ja oppinut papalta paljon, kun kaikki aina jaksavat muistuttaa yhtäläisyyksistämme. Mietin usein, että on sääli, ettei pappa koskaan ehtinyt nähdä, millainen kommari sen tyttärentyttärestä tuli. Lapset ottavat isovanhempiensa aatteet, sanottiin jossain kirjassa.

5. Suomalaisista musiikkiyhtyeistä kammoan eniten Mambaa, Popedaa ja Yötä. Kammoan vähän myös niiden kuuntelijoit ja arvioin muutenkin ihmisiä usein musiikkimieltymysten perusteella.

6. Katson toisinaan aamupalaa syödessäni hetken MTV:tä, jolta tulee pääsääntöisesti surkeita ohjelmia ja huonoa musiikkia. Haluan kai kuitenkin olla ikään kuin ajan hermolla myös massakulttuurin suhteen. Kanava on aloittanut jokin aika sitten ilmastonmuutoksen vastaisen Switch-kampanjan, jonka mainokset pyörivät musavideoiden välillä jokseenkin tauotta. Mainoksista erityisen liikuttavia ovat Trees Breathing ja Marie (löytyy kampanjasivuilta, youtubessa oli vain huonolaatuinen versio), jossa nälkäinen pingviini kärsii, koska tietämätön tyttö ei tajua sammuttaa asunnostaan valoja. No, nykyään ajattelen tuota pingviiniä joka kerta, kun poistun jostakin huoneesta. Toimii ainakin minuun, siis.

7. Kiinnitän paljon huomiota laulujen sanoituksiin ja minulla on kova tarve löytää niistä samastumisen kohteita. Runot on samoin ymmärrettävä omakohtaisesti, jotta niitä osaa kunnolla arvostaa. Parhaat lyriikat ovat minulle (vertauskuvallisesti) totta.

En kyllä ole ihan varma, ketä tällaiset kiinnostavat… Taggaan jatkajiksi vaikka Mikko Kähkösen, Miku Hakomäen, Aino-Kaisa Pekosen ja Anna Mikkolan (jonka vastaushalukkuutta lievästi epäilen).

Sitten blogin nimestä. Vaikuttavaa avautumista oli alun alkaen vain työnimi - piti keksiä jokin hassunhauska sanaleikki (olen sanaleikkien suuri ystävä), joka sopisi poliittisen päiväkirjan otsikoksi. Nimi ei saanut olla liian rajaava tai vakava. Vaikuttava voi joko toimia leikkisästi ylisanana tai viitata yhteiskunnallisuuteen, avautuminen taas on sopivan laaja yläkäsite monentyyppisille kirjoituksille. En halunnut otsikoksi pelkästään “Nooran blogia” tai muuta tylsää. Olen vain unohtanut miettiä parempaa nimeä, vaikka nykyinen on vähän korni. Ja ai niin: sivun oikean reunan lainaus on tietysti Ultra Bran Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! -kappaleesta.