Huonoja ympäristöuutisia

Oletteko huomanneet, miten paljon ympäristöön liittyviä isoja ongelmia Euroopassa on juuri tällä hetkellä? Kaikki uutiset tuntuvat kertovan tulvista, poikkeuksellisista helteistä ja lisääntyneistä leväkukinnoista. Yllättäen vain äärimmäisen harva tiedotustaho edes mainitsee uutisoinnissaan ilmastonmuutoksen, vaikka katastrofit aivan ilmiselvästi lisääntyvät ja pahenevat kesä kesältä ja vuosi vuodelta. Onkohan tämä taas sellainen asia, jossa median on oltava muka objektiivisuuden nimissä nimeämättä syitä ongelmiin, vaikka ilmastonmuutos on yleisesti tunnistettu selviö? Melko naurettavaa joka tapauksessa. Toivottavasti ihmiset osaavat olla sen verran kriittisiä, että huomaavat asioiden välisen yhteyden. Suomessa ollaan tämänkin suhteen jotenkin kauhean takapajuisia: ilmastonmuutoksesta ei uskalleta, osata tai ymmärretä puhua ÄÄNEEN.

Muutama ikävä esimerkki tältä päivältä (lähteinä Yle ja HS):

• Romaniaa piinaavat helteet jatkuvat
• Ilmaston lämpeneminen nopeinta Tiibetissä
• Vedenpinnat korkealla Suomessakin
• Suomalainen viljely kaukana ekologisesta
• Satoja evakuoitu tulvien tieltä Britanniassa + vesi nousi Oxfordin kaduille
• Unkarin helteissä kuollut jopa 500
• Euroopassa vaaralliset säät

Jotain “positiivista” sentään:

• Epävakainen sää hillitsi sinileviä

Missähän vaiheessa kriisiin ruvetaan suhtautumaan vakavasti?

Jonkin sortin feministi

Mirka Muukkonen pyysi minua kertomaan, minkä sortin feministi olen. Mirka oli löytänyt netistä (vieläpä Oulun yliopiston sivuilta, ihanaa!) hauskan feministioppaan, jonka avulla voi kätevästi lokeroida itsensä ja tasa-arvoaatteensa. Ah-niin-pinnallisen listauksen perusteella tunnistan olevani selkeästi ekofeministi, humanistifeministi ja hyvinvointivaltiofeministi; lisäksi olen ainakin jossain määrin kiintiö-, globaali-, queer- ja anarkofeministi. Kivaa! Tekisipä joku samanlaisen listan vaikkapa sosialismin alalajeista, t. nimim. Ismien ystävä -88.

Vakavasti puhuen tunnustan esimerkiksi radikaalifeminismiä, marxilaista feminismiä, postmodernia feminismiä, queerfeminismiä, ihan pienin varauksin ekofeminismiä ja vähän suuremmin varauksin anarkofeminismiä – lähinnä siksi, etten ole anarkisti. Eniten olen kiinnostunut tasa-arvon kannalta juuri kielestä, sukupuolirooleista ja heteronormatiivisuuden kyseenalaistamisesta.

Eikä siinä vielä kaikki! (Miksi minusta tuntuu, että blogini keskittyy vähän liikaa tasa-arvokysymyksiin?) Satuin eilen lukemaan oululaista ilmaisjakelulehti Forum24:ää, jonka mielipidepalstalta löytyi konservatiivi-pohjoispohjanmaalaisia arvoja upeasti edustava kirjoitus:

“Mikä nykyajan yhteiskunnassa on oikein vikana? Miehen toimimista perheenpäänä kampitetaan jatkuvasti ja näin luodaan järjestäytymätöntä rakennetta suomalaisperheisiin. Feministinen maailmankatsomus on osaltaan johtamassa siihen, että vääristyneet toimintamallit pääsevät vallalle. Kaiken hyvän päälle televisiosta tulee ohjelmia, joissa ylistetään näitä vääristymiä. Lapset imevät helposti saamansa informaation ja näin ollen muodostavat siitä osan omaa arvomaailmaansa. Toivottavasti vielä koittaa aika, jolloin arvostetaan selkeää ydinperhettä ja vankkumatonta moraalia!”

Kirjoittaja on muhoslainen kunnan- ja kirkkovaltuutettu, joten uskaltaisin arvioida hänen mielipiteensä olevan lievän uskonnollisesti värittynyt. Joka tapauksessa minua suututti, joten vastasin:

“Muhoksen kunnanvaltuutettu Sami-Henrik Niskanen kirjoittaa Forum24:ssa 19.7., että ”miehen toimimista perheenpäänä kampitetaan jatkuvasti”. Toisin kuin Niskanen, minä näen kehityksen erittäin positiivisena – on jo korkea aika huomata, ettei tietty sukupuoli takaa kenellekään ylivoimaisia lastenkasvatus- tai perheenjohtamistaitoja, sikäli kun perhe edes johtajaa tarvitsee. Kirjoituksensa loppukaneettina Niskanen esittää toiveen siitä, että koittaisi vielä ”aika, jolloin arvostetaan selkeää ydinperhettä ja vankkumatonta moraalia”. Mielestäni on vähintäänkin kyseenalaista vetää yhtäläisyysviivat moraalin ja ydinperheen tai perheenpäänä toimivan miehen välille. Moraalilla ei ole mitään tekemistä jonkin sukupuolen alistamisen kanssa. Naisilla ja miehillä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet kodin- ja lastenhoitoon ja päätösvaltaan kotona. Samoin kuin Niskanen on huolissaan perinteisen perhemallin romuttumisesta, minä olen huolissani lapsista, joiden kasvatus perustuu perinteisiin sukupuolirooleihin.

Niskanen paitsi korostaa miehen perusteetonta ylivaltaa, tuomitsee kaikki ydinperheestä poikkeavat perhemallit, kuten yksinhuoltaja-, uus- ja sateenkaariperheet. Lapsille tärkeintä on rakkaus ja läsnäolo, ei vanhemman tai vanhempien sukupuoli.

Haluaisin esittää kiitokseni ja onnitteluni Suomen ja maailman feministeille siitä, että patriarkaalisia valtarakenteita on onnistuttu kyseenalaistamaan näinkin paljon. Toivottavasti jatkossa suomalaisperheiden erilaiset rakenteet ja niiden kunnioittaminen ovat itsestäänselvyys.”

Tee työtä, jolla on tarkoitus

Tänä kesänä olen kovasti miettinyt, millaista työtä haluan tehdä jatkossa. En ole vielä onnistunut hankkiutumaan sellaisiin kesätöihin, jotka olisin kokenut oikeasti mielekkäiksi ja pitkällä tähtäimellä tarpeeksi kiinnostaviksi. (Tässä ei tietenkään ole mitään yllättävää – aika harva pääsee alle parikymppisenä tulevan, varsinkaan akateemisen, alansa töihin.) Ensimmäisen kriteerin täyttää eka kesätyöpaikka luomupuutarhassa, mutta se ei kuitenkaan ihan vastaa vaikkapa koulutustavoitteitani. Muita töitä olen tehnyt puhtaasti toimeentulon takia. Viime viikkoina olen kirkkaimmin tajunnut, ettei palkkapäivä riitä motivoimaan, jos itse homma on puuduttavaa, turhaa tai mikä pahinta: sotii omaa arvomaailmaa vastaan. Tittelin ei tarvitse olla YK:n pääsihteeri, mutta olisi hyvä, jos päivänsä (tai jotkin muut vuorokaudenajat) viettäisi hyödyllisesti, järkevästi ja mielellään niin, että pääsisi jollain tapaa toteuttamaan itseään.

Pidän politiikkaa huonona ja käytännössä katsoen mahdottomana uravalintana, mutta tahtoisin työni joko olevan itsessään jonkinlainen kannanotto tai mahdollistavan sellaisten tekemisen. En halua olla vain kapitalistisen koneen osanen – ehkä tähän liittyy hieman tekopyhä ajatus siitä, että pystyisi kaikella tekemisellään vaikuttamaan, kyseenalaistamaan, paljastamaan epäkohtia.

Juuri nyt tekisi mieli osoittaa, että Suomessa tuhlataan aivan mielettömät määrät rahaa ja resursseja todella turhiin yrityksiin ja laitoksiin. Starttirahoja ym. tukiaisia jaettassa olisi aiheellista tutkia, että onko yritystä ihan oikeasti mitään järkeä perustaa. Maailmassa kuljetellaan jo nyt pääomia, tavaroita ja ihmisiä paikasta toiseen toisinaan täysin tarpeettomasti. Erityisesti kahden jälkimmäisen liikkuminen aiheuttaa ison taakan ympäristölle – olisi fiksua tehdä liikkeet harkitusti ja perustellusti, ei pelkästään kivan pienen markkinaraon takia. Erityisesti välikäsiä luodaan jatkuvasti aivan liikaa. Sen sijaan, että höydyke tilattaisiin suoraan sen valmistajalta – joka parhaassa tapauksessa olisi saanut raaka-aineet läheltä -, sitä lennätetään ympäri maita ja mantuja välikädeltä toiselle. Loogisesti tuotteen hinnan olisi tällöin noustava, mutta käytännössä tilanne johtaa yleensä lähinnä pienempään korvaukseen tuottajalle – siis sille, joka on tehnyt kaikista kovimman työn.

Hyödyttömien yritysten perustamista selitetään usein sillä, että se luo työpaikkoja. Samalla argumentilla perustellaan myös monia muita ääliöasioita, esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamista tai metsien kohtuutonta hakkaamista. Tilanne on hieman absurdi: joillakin aloilla on huutava, jopa hengenvaarallinen pula työntekijöistä, kun taas toisille koulutetaan jatkuvalla syötöllä ylimääräistä työvoimaa. Ongelmaksi esitetään sitä, etteivät alityöllistetyt alat ole kannattavia tai tuottoisia. Tämä saattaa olla lyhyellä aikavälillä totta, mutta pitemmän päälle vaikkapa sairaanhoito on mitä tuottoisinta ja tietysti täysin välttämätöntä – se pitää yhteiskunnan rattaat kunnossa. Oikea ongelma lieneekin loputtoman talouskasvun ihannointi: nopeita voittoja toki syntyy, mutta haidat ohittavat nopeasti hyödyt, kun taloudellinen toiminta on harkitsematonta hutilointia ympäriinsä.

Kaksi haastetta

Ninnu ja Harri ovat haastaneet minut kertomaan 1) seitsemän asiaa itsestäni ja 2) mikä on blogini nimen tarina. Toivottavasti blogini ei lähde näiden myötä luisumaan epäpoliittiseen suuntaan… No, seitsemän paljastusta:

1. Pelkään eniten (ainakin heti läheisten kuoleman yms. jälkeen) maailmassa vapauden menettämistä. En pelkästään konkreettisesti vangituksi tulemista, vaan mitä tahansa tilannetta, jossa kadotan vapauden päättää omista asioistani. Siksi vihaan erityisen paljon esimerkiksi sairastamista – puolikuntoisuus vie minulta mahdollisuuden mennä ja tulla miten haluan. Kipeänä yritän aina selitellä itselleni, että “oikeastaan haluankin olla kotona ihan rauhassa”. Tässä kohtaa voisi tietysti käydä monta enemmän tai vähemmän hedelmällistä keskustelua siitä, mitä vapaus on, mikäli sitä nyt ylipäätään on olemassa.

2. En ole kovin kärsivällinen ja kyllästyn helposti. Olen esimerkiksi kokeillut kymmeniä erilaisia harrastuksia (jooga, kuntosali, baletti, moderni tanssi, pianon- ja kitaransoitto, kuvataide, teatteri ja niin edelleen), mutta jaksanut vain harvoja niistä muutamaa kuukautta pidempään. Erityisen tylsinä pidän helppoja asioita. Elämä on pitkästyttävää ilman haasteita.

3. Lapsena inhosin makeaa, erityisesti suklaata. Päiväkotiin minulle ostettiin viiliä, kun muut söivät jäätelöä. Kartan edelleen ällömakeita ruokia, kuten hattaraa, mutta ongelmat suklaan ja jäätelön kanssa ovat kadonneet…

4. Lempivärini ovat musta ja punainen, kuten äidinisällänikin aikoinaan. Olen ilmeisesti muutenkin perinyt ja oppinut papalta paljon, kun kaikki aina jaksavat muistuttaa yhtäläisyyksistämme. Mietin usein, että on sääli, ettei pappa koskaan ehtinyt nähdä, millainen kommari sen tyttärentyttärestä tuli. Lapset ottavat isovanhempiensa aatteet, sanottiin jossain kirjassa.

5. Suomalaisista musiikkiyhtyeistä kammoan eniten Mambaa, Popedaa ja Yötä. Kammoan vähän myös niiden kuuntelijoit ja arvioin muutenkin ihmisiä usein musiikkimieltymysten perusteella.

6. Katson toisinaan aamupalaa syödessäni hetken MTV:tä, jolta tulee pääsääntöisesti surkeita ohjelmia ja huonoa musiikkia. Haluan kai kuitenkin olla ikään kuin ajan hermolla myös massakulttuurin suhteen. Kanava on aloittanut jokin aika sitten ilmastonmuutoksen vastaisen Switch-kampanjan, jonka mainokset pyörivät musavideoiden välillä jokseenkin tauotta. Mainoksista erityisen liikuttavia ovat Trees Breathing ja Marie (löytyy kampanjasivuilta, youtubessa oli vain huonolaatuinen versio), jossa nälkäinen pingviini kärsii, koska tietämätön tyttö ei tajua sammuttaa asunnostaan valoja. No, nykyään ajattelen tuota pingviiniä joka kerta, kun poistun jostakin huoneesta. Toimii ainakin minuun, siis.

7. Kiinnitän paljon huomiota laulujen sanoituksiin ja minulla on kova tarve löytää niistä samastumisen kohteita. Runot on samoin ymmärrettävä omakohtaisesti, jotta niitä osaa kunnolla arvostaa. Parhaat lyriikat ovat minulle (vertauskuvallisesti) totta.

En kyllä ole ihan varma, ketä tällaiset kiinnostavat… Taggaan jatkajiksi vaikka Mikko Kähkösen, Miku Hakomäen, Aino-Kaisa Pekosen ja Anna Mikkolan (jonka vastaushalukkuutta lievästi epäilen).

Sitten blogin nimestä. Vaikuttavaa avautumista oli alun alkaen vain työnimi – piti keksiä jokin hassunhauska sanaleikki (olen sanaleikkien suuri ystävä), joka sopisi poliittisen päiväkirjan otsikoksi. Nimi ei saanut olla liian rajaava tai vakava. Vaikuttava voi joko toimia leikkisästi ylisanana tai viitata yhteiskunnallisuuteen, avautuminen taas on sopivan laaja yläkäsite monentyyppisille kirjoituksille. En halunnut otsikoksi pelkästään “Nooran blogia” tai muuta tylsää. Olen vain unohtanut miettiä parempaa nimeä, vaikka nykyinen on vähän korni. Ja ai niin: sivun oikean reunan lainaus on tietysti Ultra Bran Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! -kappaleesta.

Femin-, sosial-

Parin viikon takainen Kansan Tahdon kolumni (feminismistä, taas vaihteeksi – tämä on vähän niin kuin kohdistettu Pohjois-Pohjanmaan piirille):

Pelottavat ismit

Ennen puoluekokousta ja sen aikana käytiin ajoin kiivastakin keskustelua feminismi-sanan käytöstä periaate- tai tavoiteohjelmassa. Ilmeisesti esimerkiksi osalla puoluekokousedustajista oli huoli siitä, että Vasemmistoliitto profiloituu yhden (nais-)asian liikkeeksi. Feminismin puolestapuhujilla taas oli taustalla ihan toisenlainen huoli – mitä tapahtuu, jos tasa-arvon ajaminen jää Vasemmistoliitossa f-sanan käytöstä jankkaamiseen?

Sama keskustelu on ollut vireillä Vasemmistonuorissakin pitkään. Monia tovereita niin nuorisojärjestössä kuin puolueessakin tuntuu pelottavan feminismin ”huono kaiku”. Vasemmistonuoret tarttui liittokokouksessaan härkää sarvista toteamalla olevansa paitsi feministinen, myös radikaali sosialistinen järjestö. Ohjelmallisestihan minkäänlaista ristiriitaa ei
ole: Vasemmistonuorten poliittinen ohjelma on alkujulistuksen mukaisesti täynnä tasa-arvoon ja muihin radikaalin sosialistisiin arvoihin liittyviä vaatimuksia. Puolue puolestaan otti pienemmän askeleen sanomalla samastuvansa sosialistiseen ajatussuuntaan. Vaikka periaateohjelman kohta on nähty mediassa lähinnä menneisyyteen hirttäytymisenä, tilanne on todellisuudessa juuri päinvastainen. Olen ilahtunut siitä, että sosialismi uskalletaan pitkästä aikaa mainita. Menneisyyteen hirttäytymistä olisi se, ettei päästäisi yli vuosikymmenten takaisista sanojen väärinkäytöistä. Ismien pelätyt huonot kaiut eivät poistu kuin niitä aktiivisesti muuttamalla: Vasemmistoliitto voi suhteellisen vapaasti määritellä tarkemmin oman sosialisminsa tai feminisminsä, mikäli niiden tunnetummissa määritelmissä on viilaamista – onhan niillä muutenkin laaja valikoima suuntauksia alakäsitteinään.

Minusta tuntuu hassulta, että jopa Vasemmistoliiton kaltaisessa ilmeisen edistyksellisessä liikkeessä käytetään argumentteja tyyliin ”no onhan se tasa-arvon ajaminen jo mennyt vähän liian pitkälle”. Suomalainen yhteiskunta on yhtäläisestä äänioikeudesta ynnä muista ylellisyyksistä huolimatta edelleen räikeän epätasa-arvoinen. Naisen euro on 80 senttiä, lastenhoitoa ja kotitöitä ei jaeta likimainkaan tasaisesti, johtajapöydissä istuu lähes poikkeuksetta vain miehiä, naiset voittavat järjestään huoltajuuskiistat ja sukupuoliroolit rajoittavat ihan jokaisen elämää – epäkohtia voisi luetella loputtomasti. On taantumuksellista ajatella, että saavutetut tavoitteet riittävät, kun korjaamista on selkeästi vaikka millä mitalla.

Muistuttaisin taas, ettei feminismi todellakaan ole naisten ylivallan tai millään tavalla pelkästään toisen sukupuolen etujen ajamista. Sanan etymologiasta huolimatta feminismi pyrkii yksiselitteisesti poistamaan sukupuolten välisen eriarvoisuuden. Naisasialiikkeeksi se on mielletty siksi, että naiset ovat pitkään olleet erityisesti länsimaissa se alistetuin sukupuoli.

Toivottavasti puolueessakin päästään pikkuhiljaa yli feminismiin liittyvistä kummallisista ennakkoluuloista ja uskomuksista, jotta tasa-arvokysymyksiä voidaan ruveta käsittelemään avoimesti ja määrätietoisesti. Työsarkaa nimittäin riittää!