Presidenttikisaa on käyty Yhdysvalloissa jo pitkään täyttä päätä, vaikka valintaan on aikaa reilu vuosi. Republikaani- ja demokraattiehdokasehdokkaat ottavat toisistaan mittaa keräämällä palstamillimetrejä, julkkistukijoita ja tietysti jenkkityylin vaaleissa sitä kaikista tärkeintä: rahaa. Sivistynyt maailma pidättää hengitystä ja rukoilee, että äänestäjät eivät tee jälleen uutta kohtalokasta virhettä.
USA:lla ei rullaa erityisen hyvin. The Wall Street Journalin mukaan sen oma valtiovarainministeri kertoi maanantaina, että maan talous on vaarassa romahtaa lokakuun alussa, ellei valtiovelan rajaa vaihteeksi nosteta – summahan tällä hetkellä vaivaiset 8965 miljardia dollaria. Tehokas pelottelu johtanee lakimuutokseen. Irakin sota on ollut jenkeille – aseteollisuutta lukuun ottamatta – monella tapaa kaikkea muuta kuin tuottoisa veto. Yhdeksi vaalien kuumimmista kysymyksistä se nousee ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, jonka uusi pääministeri pääsi muutama päivä sitten maansa sydänystävän George W. Bushin golfauton kyytiin. Valtioiden välisen suhteen odotetaan muuttuvan ainakin pari astetta kylmemmäksi, kun Yrjön sylikoira Blair on vihdoin päästänyt irti vallankahvasta. Heippoja Britannialla ei tietenkään ole varaa sanoa, mutta joukkojen vetämistä pois Irakista voi pikkuhiljaa alkaa odotella. Tilanne on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä media analysoi ja tulkitsee johtajien jokaista sanaa ja elettä niin tarkkaan kuin mahdollista, samalla kun Brown kiertelee ja kaartelee asioiden ytimiä parhaansa mukaan. Irakissa “hoidetaan velvollisuudet”, terrorismi “ei ole aate vaan rikos ihmisyyttä vastaan”, sitä vastaan käytävä taistelu on “sukupolven mittainen” ja al-Qaida-terroristit ovat “uhka myös Irakissa”. Aha. Bushin lausunnot taas ovat tarkoituksellisen läpinäkyviä. Hän kutsuu Brownia isällisen lämpimästi etunimellä ja on varma siitä, että tuo “humoristinen skotti” ymmärtää, “millainen katastrofi Irakissa epäonnistuminen olisi”.
Ah-niin-ympäristötietoinen Brown korostaa keskustelun koskeneen erityisesti ilmastonmuutosta ja siihen puuttumista. Ilmeisesti kätevä ratkaisu on jo löydetty, sillä vapauden ihmemaassa on suunnitteilla mittavaa ydinvoiman lisärakentamista. Mitä tuohon nyt sanoisi? Kunpa tulevalla presidentillä olisi järkeä katsoa edes vähän nenäänsä pidemmälle.
Ja kunpa presidentiksi valittaisiin viimein demokraatti. Se näyttää onneksi kohtalaisen todennäköiseltä – joskaan Jenkkilän suhteen gallupeihin tai mutu-tuntumaan ei ole juuri luottamista. Sen osoittivat edellisetkin vaalit. Tällä kertaa republikaaneilta puuttuu selkeä ykkösehdokas, vaikka (tai koska) listalla on monta tunnettua nimeä. Äänestäjiin voisi vedota vaikkapa menneisyys tv-tähtenä (Fred Thompson) tai pitkä ura valtakunnan- ja paikallispolitiikassa (Rudy Giuliani ja John McCain). Konservatiivista kansanosaa kiinnostaa varmasti myös esimerkiksi viimeksi mainitun sotaveteraanius.
Demokraattien pääehdokkuudesta taistelevat lähinnä Hillary “Billin vaimo” Clinton ja Barack “musta mies” Obama, joista selkeää johtoasemaa pitää hallussaan ensin mainittu, mikä on hieman sääli. Clintonilla on kuitenkin The Wall Street Journalin uusimpien tietojen mukaan takanaan yli 20 prosentin tukijaenemmistö ja suurempi vaalikassa, mikä vaikuttaa kohtalokkaalta tässä vaiheessa kisaa.
Arvostettu WSJ myytiin muuten juuri Rupert Murdochille, mikä tietää mediakeisarille lisää sananvaltaa tulevissa vaaleissa. Aiemminhan Murdoch on ollut kiistellysti mukana junailemassa esimerkiksi Britannian Labourin vuoden 1997 vaalivoittoa.
Barack Obama on liian nuorena ja kokemattomana liikkeellä, eikä siksi voita demokraattien esivaaleja. Hillary Clinton puolestaan voi voittaa esivaalit, mutta ei millään presidentinvaaleja. Jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että on nainen. Republikaaneilla ei ehkä tällä hetkellä ole ketään erityistä, mutta luulisin että jos valinta päätyy McCainiin tai Giulianiin, jotka molemmat ovat vedonneet selvästi myös demokraattien äänestäjiin: Kerry yritti saada McCainia varapresidenttiehdokkaakseen “kansallisen yhtenäisyyden” pohjalta, ennen kuin otti paremman puutteessa John Edwardsin – mikä kertookin sitten kaiken muistamisen arvoisen viime vaaleista – ja Giuliani oli pitkään demokraattien vahvan alueen New Yorkin pormestarina. Sitä paitsi kaikki republikaanien kärkinimet ovat valkoisia keski-ikäisiä miehiä, joka takaa niille kaikki konservatiiviäänet joka tapauksessa, jos demokraattien ehdokas on musta tai nainen.
Ja joka tapauksessa, olipa Yhdysvaltojen seuraava presidentti kuka tahansa, on tämän kädet sidottu suurpääomaan nähden niin täydellisesti, ettei minkäänlainen sille haitallinen vakava politiikan muutos ole edes mahdollinen. Eikä Yhdysvallat voi mennä konkurssiin, sillä toisin kuin muilta maailman mailta, siltä velkojat eivät voi vaatia mitään, koska koko nykyinen maailmanjärjestelmä nojaa viime kädessä Yhdysvaltojen talouteen ja sotilasmahtiin.
Et voi kuvitellakaan miten paljon haluaisin olla väärässä, mutta kun en ole. Facts are stupid things, kuten pari vuotta sitten kuollut entinen Ameriikan kuningas lipsautti.
Voi hyvin olla, että suhtaudun liian toiveikkaasti. Haluaisin vain niin kovasti uskoa, että jenkit olisivat viimein tajunneet jotain. Demokraattien voitto ei tietenkään aiheuttaisi juuri minkäänlaisia merkittäviä muutoksia, mutta naisen tai mustan valitseminen presidentiksi olisi jo kohtalaisen iso askel. Oli miten oli, vähemmän pahalla puolueella menee nyt vaalikampanjoinnin suhteen ihan mukavasti. Itketään vasta sitten, kun väärä valinta on tehty, jooko?
Konservatiivien ehdokkaista Giuliani vaikuttaisi eniten sellaiselta, jolla olisi mahdollisuus viedä osa demokraatteihin päin kallistuvien äänistä. Siksi olisi ehkä hyvä, jos se jäisi esivaaleissa rannalle. McCain taitaa muutenkin olla aika vahvoilla.
Demokraateilla menee nyt vahvasti, koska amerikkalaisia ei ole peloteltu vähään aikaan millään, mikä saisi mielet pois epäonnistuneesta sodasta. Sen sijaan ne on saaneet nuijittua sitä Vietn… Irakia ihmisten päihin, vaikka ovat siitä pelleilystä ihan itse yhtä paljon vastuussa. Ongelmana on myös se, ettei yksikään demokraattien presidenttiehdokas Jimmy Carterin jälkeen ole saanut vaaleissa taakseen enemmistön ääniä (ja sekin oli hilkulla). Vahvan republikaaneihin(kin) vetoavan kolmannen ehdokkaan puuttuessa vaaka kallistuu järjestään väärään suuntaan.
Ja täytyy sanoa, että mitä olen Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan perehtynyt, demokraattien “pienempi pahuus” tarkoittaa yleensä sitä, että siinä missä republikaanit tekisivät ryöstömurhan, demokraatit todennäköisesti tyytyisivät aseelliseen ryöstöön. Tämän looginen seuraus on, että yhdysvaltalaisen imperialismin kyseenalaistaminen on molemmissa puolueissa edes paikallistasolla täysin mahdotonta ja siinä mielessä on aivan sama, kuka siellä voittaa ja mitä. Sillä erotuksella tietysti, että republikaanit on tietysti helpompia kohteita.
Ensimmäiseen sanon vain, että we’ll see. Hillaryn tilanne ei ole huonoin mahdollinen. Molempiin suuntiin veikatessa täytyy muistaa, että aikaa on vielä.
Tottahan toki. Obama olisi aika selkeästi se pienin paha, mutta näyttää häviävän esivaalitkin aika reippaasti. Ei tässä kukaan demokraateilta ihmeitä tai mitään kovin edistyksellistä (ei nyt ainakaan imperialismin kyseenalaistamista, luoja sentään) odota, mutta kai sinäkin nyt mieluummin niiden voittoa toivot?
Voihan mitä tahansa tapahtua maassa, jossa kaikki on mahdollista, ja olisihan se mukavaa, jos voittava osapuoli olisi edes vähemmän paha. En vain ole täysin vakuuttunut sen siunauksellisuudesta, sillä olen lukenut historiaa. :)
“Ongelmana on myös se, ettei yksikään demokraattien presidenttiehdokas Jimmy Carterin jälkeen ole saanut vaaleissa taakseen enemmistön ääniä (ja sekin oli hilkulla).”
Hopsan! Al Gorehan sai.
Ikävä nipottaa nipotuksesta, mutta Goren keräämä 48.4% ei ole enemmistö. Kyllä Clintonkin sai (kahteen kertaan sitäpaitsi) enemmän ääniä kuin kukaan muu ehdokas, mutta ei missään vaiheessa enemmistöä, vaan vuonna 1992 43% ja 1996 49,2%, koska Ross Perot’n ehdokkuus söi molemmilla kerroilla melkomoisen siivun kakusta.
Sen sijaan republikaanipresidentit ovat vuodesta 1972 saaneet aina yli 50% äänistä – aina kun ovat voittaneet niin, että äänet on laskettu (Gerald Fordia ei valittu ja kuningas Yrjö II:n nimitti korkein oikeus.)
Ei mitään, nipota ihan rauhassa :)
Yhdysvaltain presidentin vaalit ovat tylsää aaltoliikettä välillä Republikaanit-Demokraatit… Toisinaan kyllä tätä ideaalista aaltoliikettä on häirinnyt murhat, luonnolliset kuolemat kesken virkakauden ja maailmansodat. Mitä todennäköisemmin seuraava presidentti on demokraatti. Historian surkeimman presidentin jälkeen on mitä parempi mahdollisuus saada ‘vallankumouksellinen’ presidentti.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdysvaltain_presidentit
Tuskin demokraattipresidentti olisi mikään “vallankumouksellinen” presidentti. John Kerry hävisi vaalit pitkälti siksi, että hän siirtyi ajamaan samoja asioita kuin Bush yrittäessään saada myös konservatiivien ääniä. Clintonin ohjelmakin on kaikkea muuta kuin vasemmistolainen. Hänen linjansa esimerkiksi Iraniin on ollut jopa Bushin linjaa tiukempi.
Vasemmistolle merkityksellistä olisi rakentaa omaa politiikkaa joka sitoudu kummankaan suurpuolueen linjaan. Ei sillä voiteta vaaleja pitkään aikaan, mutta pidemmällä perspektiivillä muutetaan Yhdysvaltojen poliittista ilmapiriiä niin, että siellä voisi olla yksi jopa oikeasti vasemmistolainen puolue, joka ajaisi jonkun muun kuin yritysten etuja.
Eipä todellakaan olisi, kysehän on parhaassakin tapauksessa vain pienemmästä pahasta. Utilitaristisesti ajatellen pitäisin kuitenkin demokraatin valintaa toivottavana tuloksena – jospa silloin esimerkiksi edes tapettaisiin ihmisiä tai tuhottaisiin ympäristöä vähän vähemmän. Olennainen kysymys on tietenkin myös se, nostattaisiko republikaanipresidentti niin paljon vastarintaa, että saataisiin aikaan radikaalimpia muutoksia. Luulen, että vastaus on ei. Suuren yleisön silmissä Bushin jälkeen “kuka tahansa on parempi”, joten olisi kiva jos se kuka tahansa olisi edes jollain tapaa oikeasti parempi – siis demokraatti, kun muilla ei mitään mahdollisuuksia ole.
Tottahan toki, olen aivan samaa mieltä.
Reply Juhani:
Jos 43. aiemman kokolihaa syövän valkoihoisen heteromies presidentin jatkeeksi saadaan tummaihoinen tai nainen presidenttiksi, niin kutsuisin sitä ‘vallankumoukseksi’, joka murtaa mielikuvaa yhdysvaltalaisesta presidentistä.
Jukka, siinä tapauksessa meillä on huomattavan erilaiset määritelmät sanalle vallankumous.
Olisihan se “vallankumouksellinen muutos”, mutta ei siinä mitään valtarakenteita kumottaisi, päinvastoin. Luulenpa melkein, että lujitettaisiin.
Niinpä. Onneksi sentään Hillarysta ei tullut mitään. Ihmisen, joka noin komeasti valehtelee mm. omasta suhtautumisestaan Kuningas-Billin seikkailuihin, käsiin ei voi luottaa mitään julkista tehtävää.
Yleisemmällä tasolla, pari vuotta ilmassa lennelleet lupaukset eivät paljoa merkitse. Hallitsi sitten vanha tai uusi raha, raha kuitenkin hallitsee. Siinä kisassa mm. ihmisoikeudet ja ympäristöasiat eivät paljoa kiinnosta. Ikävä kyllä.
Keskitytään nyt vain siihen, että maapallo on yleensä edes olemassa enää 50 vuoden päästä. Kunnosta ei niinkään väliä.
Onneksi tosiaan. Minusta on vähän sääli, että niin monet naiset ovat valmiita luopumaan kaikista vaatimuksistaan ehdokkaan suhteen, jos tämä sattuu olemaan nainen. Olisi se minustakin hienoa, jos Yhdysvaltain presidentti olisi vaihteeksi nainen, mutta ei nyt ihan millä hinnalla tahansa! Ei sukupuoli tee ainakaan minulle kenestäkään hyvää tai huonoa presidenttiehdokasta.
Jep, raha ja raha. Niin kauan kuin luontoa hyväksikäyttämällä voi tehdä rahaa, sitä tehdään, enemmän tai vähemmän seurauksista piittaamatta.